Taivallan taas tavalliseen tapaan teatterille treeneihin työpäivä takana. Myöhässä marssin muiden mukaan momoilemaan. Korstona korkealla katselen kohtausta kulmat kurtussa, kohta kadunlakaisijana käppäilen kaupungin kujia. Pakkopaitaan pistettynä pysyn paikallani, vihdoin vapaana vauhdilla viiletän varsiluuta viuhuen. Säästän satatuhatta, pelastan pikkutytön.
Aivan alussa ajattelin: opinko ollenkaan omaa osaani, sekoilenko sanoissa, saavunko sisälle vääristä verhoista, poistunko paikalta liian liukkaasti? Hiukkanen hallussa- puupökkelönäkö puheeni polotan? Nukahdanko näyttämölle kollegojen kohtauksissa?
Mönkään meni mietteeni! Vuorosanat vähitellen varmentuu, kuiskaaja kannustaa, ohjaaja opastaa. Vangittunakin vääntelehdin, ilmeillä ilmaisen, tunteeni tarinoin. Väsymys väistyy, sivusta seuraten ihaillen ihmettelen, miten mainiosti muut momolaiset ovat osansa oppineet. Tarina tulee tutuksi, koskettaa katsojaa, irrottaa iloa.
Eikku ehdottaa: Kohtaus kuten Kaurismäki-leffoissa, kauhuelokuvana, melodraamana, milloin mitenkin. Toimintaleffassa taistelemme, hikipäisinä hillumme. Kyläpoliisi kadunlakaisijan kanssa kaulakkain kapakasta kotiin kulkee. Sanat sukeltavat suusta sukkelasti. Jännittäminen jää rennosti revitellessä.
Varmana vakuutan: Momosta muodostuu mitä mainioin, kaikkia koskettava, ennennäkemätön esitys!
- Anna-Maiija
- Anna-Maiija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti