Olen 75 v. ja valmis suureksi hämmästyksekseni vielä vaikka mihin. Niin kuin nyt tähän Momoon. Siihen on kuitenkin hyvä syy. Pidän lapsista, pidän nuorista ja nuorista aikuisista. Erityisesti pidän sellaisista nuorista aikuisista, jotka ovat löytäneet itselleen alun siihen polkuun, jonka he aikovat rakentaa omaksi elämäntiekseen. Sellainen nuori aikuinen on Eija Jalkanen. Eikku on ottanut itselleen urakan, joka päällisin puolin tarkasteltuna näyttää mahdottomalta toteuttaa. Eihän nyt peruskoululaisilta, puhumattakaan senioritalossa asuvilta mummoilta, voi olettaa syntyvän kokonaista teatteri-iltaa. Meidät koululaiset ja mummot on kuitenkin vähitellen ja ihan varmasti salaisilla menetelmillä maaniteltu, ellen sanoisi ylipuhuttu ja houkuteltu tekemään, mitä Eikku tahtoo. Alun hassunhauskasta, näennäisen sekavasta ja liikuttavastakin yrityksestä on syntynyt tajuttava kokonaisuus, jossa palaset ovat loksahtaneet paikalleen. Momo vie mukanaan, siinä on tärkeä sanoma. Minun on liikutukseltani vaikea näytellä Harmaan Herran viimeistä kohtausta, jossa tämä mahtihahmo häviää pikkuiselle tytölle. Se on kouriintuntuva voitto inhimillisyydelle.
- Tuula Talvela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti